Sairaala Novan näyttelyn esineet

VITRIINI A

PIIRILÄÄKÄRIT JA KUNNANLÄÄKÄRIT

Terveydenhuollosta vastaaminen kuului 1800-luvun loppuun asti valtiolle. Suomen lääkäriverkoston kehittyminen alkoi piirilääkäreiden virkojen perustamisella. Piirilääkärit vastasivat terveydenhuollon valvonnasta alueellaan, mutta tekivät myös potilastyötä. Keski-Suomessa ensimmäinen piirilääkäri aloitti työnsä vuonna 1819.  

Kunnallisen terveydenhuollon kehittyminen alkoi vuoden 1878 terveydenhoitosäännöstä, jolla kunnat ja kaupungit velvoitettiin perustamaan terveydenhuoltolautakuntia. Seuraava suuri askel kehityksessä oli kaupungin- ja kunnanlääkäriverkoston luominen. Kunnanlääkärit hoitavat kuntalaisia aina 1970-luvun alkuun asti. Vuonna 1972 voimaan tulleen kansanterveyslain myötä perusterveydenhuollon palvelut siirtyivät kuntien ylläpitämiin terveyskeskuksiin. 

VITRIINI B

JYVÄSKYLÄN YLEINEN SAIRAALA

Jyväskylän yleinen sairaala aloitti toimintansa Vaasankadun ja Hannikaisenkadun kulmassa vuonna 1848 aluksi yksityisenä sairaalana ja siirtyi vuonna 1862 valtion omistamaksi.  

Tavallisimmat sairaalaan tulon syyt olivat tuohon aikaan sisätaudit, silmätaudit ja vammat. Kirurgian kehittymättömyyden vuoksi leikkaushoitoon turvauduttiin 1800-luvulla usein viimeisenä keinona. Leikkauksiin liittyivät kipu ja hengenvaaralliset haavatulehdukset, kunnes 1800-luvun puolivälissä kipua opittiin hallitsemaan anestesialla ja ymmärrettiin infektioiden aiheutuvan mikrobeista.  

VITRIINI C

INVALIDI- JA ORTOPEDIASAIRAALA

Jyväskylän yleisen sairaalan toiminta päättyi huhtikuussa 1954, kun Keski-Suomen keskussairaala valmistui. Yleisen sairaalan kiinteistössä aloitti kesällä 1955 valtion ylläpitämä Jyväskylän invalidisairaala, jossa hoidettiin pääasiassa sotainvalideja, liikuntavammaisia lapsia sekä tuon ajan kansantautien, polion ja tuberkuloosin aiheuttamia luusto- ja nivelvammoja. Toiminta oli uraauurtavaa, sillä invalidisairaala oli Suomessa ainoa ortopedinen keskus pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Sairaalan nimeksi vaihtui vuonna 1961 Jyväskylän ortopediasairaala. Valtion luopuessa sairaalasta vuonna 1967 se liitettiin Keski-Suomen keskussairaalaan kirurgisena Ortopediasairaalana. Ortopediasairaalan toiminta päättyi joulukuussa 1990. 

VITRIINI D

KESKI-SUOMEN KESKUSSAIRAALA

Keski-Suomen keskussairaalan suunnittelu ja valmistuminen sijoittuivat aikakauteen, jolloin lääketieteen nopea kehitys oli vasta edessäpäin. Sairaalassa vietettiin hyvin pitkiä aikoja ja kaikenlainen potilaiden omatoimisuus koettiin paranemista hidastavana. Kertakäyttökulttuuria ei tunnettu 1950–60-luvuilla, vaan kaikki mahdolliset tarvikkeet käytettiin uudelleen. Alkuun ei ollut erillistä välinehuoltokeskusta, vaan huoltotyöt tehtiin osastoilla. Merkittävä osa hoitajien työajasta kuluikin muuhun kuin varsinaisiin hoitotoimenpiteisiin.  

VITRIINI E

KESKI-SUOMEN KESKUSSAIRAALA

Arkkitehtitoimisto Cedercreutz & Railon suunnittelema Keski-Suomen keskussairaala valmistui huhtikuussa 1954 toisena maamme keskussairaaloista Pohjois-Karjalan jälkeen. Funktionalismiin perustuneen ja aikansa uusinta rakennustapaa edustaneen sairaalan suunnittelussa korostui liikenteellinen jaottelu: potilailla, vierailla ja henkilökunnalla oli omat kulkureittinsä. Päärakennus koostui 9-kerroksisesta vuodeosastosiivestä ja siihen säteittäisesti liittyvistä matalammista siipiosista. Keskuksena toimi avara sisääntuloaula. 

VITRIINI F

POTILASKERTOMUSTEN KIRJAAMINEN

Potilaskertomusten kirjaaminen on kehittynyt yhtä matkaa tekniikan kehityksen kanssa. Varhaisimpina aikoina lääkäri vastasi potilaan tietojen kirjaamisesta arkistoitavaan muotoon. Erilaiset tallentavat laitteet mahdollistivat tietojen sanelun tallennusvälineeseen sekä puhtaaksikirjoitustyön siirtymisen sihteereille. Ympyrä on nyt sulkeutunut, kun Keski-Suomen sairaanhoitopiirissä on otettu käyttöön puheentunnistus. Siinä puheentunnistusohjelma muuntaa lääkärin saneleman sanelun tekstiksi, jonka jälkeen teksti liitetään heti potilaskertomukseen. Potilasturvallisuus paranee, kun tiedot ovat heti kaikkien potilaan hoitoon liittyvien ammattilaisten käytettävissä. Myös potilas itse näkee omat tietonsa OmaKannassa. Muutoksen myötä osastonsihteerien työtarve on vähentynyt.  

VITRIINI G

KESKI-SUOMEN PARANTOLA

Keuhkotautinakin tunnettu tuberkuloosi oli Suomessa 1900-luvun alussa tappava kansantauti. Taudin nopeaan leviämiseen osasyynä olivat ahtaat ja likaiset asuinolot, huono hygienia sekä yksipuolinen ruoka. Tuberkuloosipotilaiden hoitoa varten Kinkomaalle rakennettiin Keski-Suomen parantola. Hoito perustui lepoon, ravitsevaan ruokaan ja yleiskunnon kohottamiseen. Tuberkuloosin hoito mullistui 1950-luvulla lääkehoidon kehittämisen myötä.

VITRIINI H

SÄDESAIRAALA

Sädehoito kehittyi 1960-luvun alussa leikkaushoidon ohella tärkeäksi syövän hoitomuodoksi. Helsingin sädehoitoklinikan lisäksi vain Turussa oli mahdollisuudet tehokkaaseen sädehoitoon. Vuonna 1954 valmistuneessa Keski-Suomen keskussairaalassa oli ollut puutteelliset mahdollisuudet hoitaa syöpäpotilaita, sillä käytössä oli vain röntgenhoitokoneita. Sairaalahoitoa vaativille potilaille ei myöskään ollut erillistä syöpätautien vuodeosastoa. Keski-Suomen syöpäyhdistyksen rakennuttama ja arkkitehtitoimisto Helge Railon suunnittelema Keski-Suomen Sädesairaala valmistui Jyväskylään toukokuussa 1967, ja ensimmäiset sädehoidot annettiin 1.6.1967.  

VITRIINI I

PSYKIATRISET SAIRAALAT KESKI-SUOMESSA

Keski-Suomen alueelle perustettiin 1950-luvulla kolme kuntainliittojen omistamaa B-mielisairaalaa. Nämä psykiatriset sairaalat olivat vuonna 1953 toimintansa aloittanut Sisä-Suomen sairaala Suolahdessa sekä vuonna 1958 avautuneet Juurikkaniemen sairaala Keuruulla ja Kangasvuoren sairaala Jyväskylässä. B-mielisairaaloihin ohjattiin hoitoon pitkäaikaista hoitoa tarvitsevia potilaita. Pitkistä hoitosuhteista johtuen näihin sairaaloihin muodostui tiiviitä sairaalayhteisöjä. 

Jako A- ja B-mielisairaaloihin päättyi 1970-luvulla. Samaan aikaan psykiatrisen hoidon painopiste alkoi siirtyä voimakkaammin avohoitoon ja kuntoutukseen. Nämä muutokset muuttivat psykiatrisissa sairaaloissa käytettyjä hoitomenetelmiä, lyhensivät hoitoaikoja ja vähensivät sairaaloiden hoitopaikkoja.   

Korvalamppu, otsapeili ja verenpainemittari

Kunnanlääkäri hoiti kuntalaisia vauvasta vaariin. Lääkärin vastaanoton ja kunnansairaalan potilaiden lisäksi kunnanlääkäri vastasi yleensä lääkärintarkastuksista kunnan neuvolassa ja kouluissa. Kunnanlääkärin perustyövälineet eivät merkittävästi eroa nykypäivän terveyskeskuslääkärin työvälineistä. 

Silmäinstrumentteja

Silmätaudit olivat Jyväskylän piirilääkäri Wolmar Schildt eritysen kiinnostuksen kohteena ja hän oli tehnyt aiheesta väitöskirjansakin. Jyväskylän yleisessä sairaalassa Schildt suoritti myös silmätoimenpiteitä. Yksinkertaiset silmäoperaatiot, kuten roskien poistaminen silmästä, kuuluivat myös kunnanlääkärien työnkuvaan.  

Silmänpainemittari säilytyskotelossa, etualalla vasemmalta luomilusikka, silmäveitsi, silmärikkaneula, silmäatulat ja luomenlevitin

Kuuntelutorvi 

Kertomuksensa mukaan ranskalainen lääkäri René Laennec keksi modernin stetoskoopin edeltäjän pakon edessä vuonna 1816, jolloin hänen vastaanotolleen tuli sydänvaivoja valitellut nuorehko nainen. Siveellisyyssyistä lääkäri ei voinut painaa korvaansa hänen rinnalleen sydänääniä kuunnellakseen, vaan tilanne vaati nopean ratkaisun. Rullalle kierretty paperi pelasti lääkärin tuossa pulmallisessa tilanteessa ja antoi alkusysäyksen kuuntelutorven kehittämiselle.  

Suomessa kuuntelutorven otti ensimmäisenä käyttöön lääkäri Sten Edvard Sjöman vuonna 1837. Se  saavutti Suomessakin nopeasti paikkansa lääkärien jokapäiväisenä työkaluna. Esimerkiksi piirilääkäri Wolmar Schildt perehtyi vuosina 1847–1848 Eurooppaan tekemällään opintomatkalla Wienissä sisätautiopin professori Josef Škodan opetuksiin auskultaatiosta ja perkussiosta, eli kuuntelu- ja koputtelututkimusten käyttöä diagnoosien teossa.

 

Verensiirtolaite

Verensiirtolaitetta, ns. kolmitiehanaa käytettiin suorissa verensiirroissa luovuttajasta potilaaseen 1920–1930-luvulla. Tuolloin ei vielä tunnettu tapaa estää veren hyytyminen, joten verensiirto piti toteuttaa suoraan luovuttajasta saajaan. Suora verensiirto kolmitiehanalla valmisteltiin kiinnittämällä kumiletkut paikoilleen ja pistämällä neulat sekä luovuttajaan että potilaaseen. Verensiirron aikana lääkäri avasi hanalla tien luovuttajasta ruiskuun ja veti ruiskun täyteen verta. Ruiskun täytyttyä lääkäri käänsi auki väylän ruiskusta saajaan ja tyhjensi ruiskun potilaaseen. Tätä jatkettiin, kunnes tarvittava määrä verta oli saatu siirrettyä.  

Leikkausveitset säilytyslaatikossa

Kunnalliset sairastuvat ja kunnansairaalat yleistyivät kunnanlääkäriverkoston kasvaessa. Kunnansairaalaan varattiin tiloja myös toimenpiteiden suorittamiseen. Osassa kuntia oli lääkäreinä ansioituneita kirurgeja, jotka tekivät vaativiakin leikkauksia. Jos oman kunnanlääkärin taidot eivät riittäneet tarvittavaan operaatioon, matkattiin Keski-Suomessa mahdollisuuksien mukaan yleiseen sairaalaan Jyväskylään. 

Leikkausveitset sterilointiin toimenpiteiden välillä. Koska veitsissä oli kiinteä terä, ne jouduttiin teroittamaan terän tylsyessä. Vanhoissa veitsissä saattaa näkyä vielä teroitusjäljet.  

 

Pientoimenpiteiden instrumentteja ja tutkimusvälineistöä

Yleisimmät syyt kunnanlääkärin vastaanotolle hakeutumiseen olivat mm. haavat, ylähengitystietulehdukset tai tuki- ja liikuntaelinsairaudet, kuten selkäkivut. Päivittäiseen työhön kuului myös erilaisten pientoimenpiteiden teko, joista haavojen ompelut, märkäpesäkkeiden avaukset sekä nenän sivuonteloiden punkteeraukset ja huuhtelut olivat yleisimpiä.  

Instrumenttitarjottimella injektioneularasia, ruisku, huuhteluruisku, kuumemittari, refleksivasara, kurkkupeili, kielilasta, lääkelasi ja desifiointiaineen annostelija. Tarjottimen takana lääkepulloja sekä desifiointiainepullo.

Kolorimetri

Kunnanlääkärin vastaanotolla ja pienissä kunnansairaaloissa pystyttiin ottamaan ja analysoimaan tavallisimpia laboratoriokokeita. 

Crecelius-Seifertin kolorimetria käytettiin verensokeriarvon määrittelyyn. Testi perustui verinäytteen käsittelyn jälkeen värimuutoksen tarkasteluun kolometrillä. Saatu tulos ei ollut tarkka, mutta nopeana ja yksinkertaisena testinä kyseinen kolometri oli yleisesti käytetty. 

Ominaispainomittari ja lioslieriö

Kunnanlääkärin vastaanotolla ja pienissä kunnansairaaloissa pystyttiin ottamaan ja analysoimaan tavallisimpia laboratoriokokeita. 

Ominaispainomittaria käytettiin pääasiallisesti virtsan ominaispainon määrittelyyn. Sillä tutkittiin mm. munaisten toimintaa sekä diagnosoitiin raskausmyrkytystä ja diabetesta. 

Mikroskooppi 

Kunnanlääkärin vastaanotolla ja pienissä kunnansairaaloissa pystyttiin ottamaan ja analysoimaan tavallisimpia laboratoriokokeita. 

Mikroskooppia käytettiin mm. virtsa- ja verinäytteiden tutkimiseen.   

Hemometri 

Kunnanlääkärin vastaanotolla ja pienissä kunnansairaaloissa pystyttiin ottamaan ja analysoimaan tavallisimpia laboratoriokokeita. 

Hemometrillä tutkittiin veren hemoglobiinitaso vertaamalla silmämääräisesti verinäytettä viereisiin vertailuputkiin.

Eetteri- ja kloroformimaskit

Nukutuksessa käytettiin 1900-luvun alussa tavallisesti eetteri- tai kloroformianestesioita, jotka olivat lyhytkestoisia, noin puolesta tunnista tuntiin. Potilas hengitti nukutusainetta kasvoille asetettavan maskin kautta. Tämän metallilankaisen, kuperan koppamaskin päällä oli moninkertainen sideharsoliina, jonka keskikohdassa olevaan kangastyynyyn tiputeltiin eetteriä pienestä pullosta. Sideharson päälle laitettiin vahakangas estämään eetterin haihtumista ja kulkeutumista muualle kuin potilaan hengitysteihin.  

Eetterinukutuksen anto vaati vankkaa ammattitaitoa. Nukutusaineen vaikutusta piti arvioida silmämääräisesti tarkkailemalla potilaan pulssia, silmäteriä ja ihon väriä. Tasaisen anestesian ylläpito oli vaikeaa, samoin potilaan riittävästä hapensaannista huolehtiminen eikä hapenpuutteesta johtuvilta komplikaatioilta voitu aina välttyä.  

Potilasturvallisuus parani, kun sveitsiläinen kirurgi Gustave Julliard kehitti 1870-luvulla nimeään kantavan maskimallin. Julliardin maski oli turvallisempi potilaan kannalta. Se oli tilavuudeltaan muita malleja isompi ja takasi sen, että potilas ei hengittänyt pelkkää eetteriä, vaan seassa oli myös happea. Happea johdettiin maskin alle myös erillisen happiletkun avulla.   

Kuvassa vasemmalla olevaa Juliardin maskia on käytetty Jyväskylän yleisessä sairaalassa 1900-luvun alkupuolella.  Pienempiä maskeja on käytetty kloroformianestesiassa pientoimenpiteissä.   

Sidetaitosten ja pumpulin säilytysastiat 

Sairaaloissa käytettyjen sidetarvikkeiden valmistus oli pitkään sairaanhoitajien vastuulla. Sidetarvikkeet tehtiin repimällä tai leikkaamalla isoista kangaspakoista kutakin tarvetta varten sopivan kokoisia taitoksia, sidoksia ja liinoja. Lisäksi taiteltiin erilaisia tuppoja ja pumpulisykeröitä sekä rullattiin sideharsoja. Sidetaitokset steriloitiin ennen käyttöä.  

Vasemmalla steriilien taitosten säilytysrasioita. Oikealla olevassa rasiassa voitiin steriloida ja säilyttää pumpulia.

Sterilointikattila 

Pienet, emaliset sterilointikattilat oli tarkoitettu yksittäisten instrumenttien sterilointiin tilanteessa, jossa autoklaavia ei ollut käytössä. Kattila oli helppokäyttöinen, jos tarvittiin pikaisesti tietty, yksittäinen instrumentti käyttöön. Myös lääkäri tai hoitaja saattoi kotikäynnillä vaivatta steriloida tarvittavat välineet. 

Ommelneulojen sterilointirasiat 

Ennen kertakäyttötarvikkeiden aikaa myös ommelneulat steriloitiin ja käytettiin uudelleen. Ne pakattiin pieniin reikäkuvioituihin rasioihin ja steriloitiin autoklaaveissa. 

Nieluputket 

Potilaan ilmateiden turvaamiseen anestesian aikana alettiin kiinnittää huomiota laajemmin vasta 1920-luvulta lähtien. Ennen nieluputkien yleistymistä käytettiin suukiilaa tai kielipihtejä estämään potilaan hengityskomplikaatioita kielen painuessa nieluun. Metalliset nieluputket ovat 1940-luvulta. 

Ombrédannen nukutuskoje  

Ranskalainen kirurgi Louis Ombrédanne kehitti 1900-luvun alussa maskia turvallisemman eetterinukutuslaitteen, jossa hapensaantia ja eetterin määrää voitiin helposti säädellä. Laitteen sisällä on huopalevyillä täytetty eetterisäiliö sekä ilmakanavia. Kylkeen kiinnittynyt häränrakosta valmistettu hengityspussi on tuhoutunut. Laitteen toisella sivulla olevan säätimen avulla voitiin kontrolloida hapen virtausta ja eetterin annostelua, ja siten pitää anestesia tasaisena koko toimenpiteen ajan.  

Kasvoille asetettavan maskiosan reunalla on ollut pehmike. Laitetta on käytetty Jyväskylän yleisessä sairaalassa ainakin 1930–40-luvuilla. 

Sterilointiastiat 

Instrumenttien, tarvikkeiden ja tekstiilien sterilointi oli osa sairaanhoitajien jokapäiväistä työtä vielä 1900-luvun alkupuolella. Instrumentit steriloitiin keittämällä instrumenttikattiloissa tai sähkökäyttöisissä keittimissä. Tekstiilien, kuten leikkaussuojatakkien ja hengityssuojien, leikkauspeitteiden sekä sidetarvikkeiden sterilointi tapahtui kuumaan höyryyn ja alipaineeseen perustuvissa autoklaaveissa eli sterilointikaapeissa. 

Steriloitavat tekstiilit pakattiin ruostumattomasta teräksestä valmistettuihin säiliöihin, joiden reunoilla olevien pienten reikien kautta kuuma höyry tunkeutui sisälle astiaan. Steriloinnin jälkeen reiät suljettiin siirtämällä astian ympärillä oleva metallipanta reikien suojaksi. Näin estettiin ilman mukana kulkeutuvien bakteerin pääsy sisälle astiaan. 

Eetteripullo

Toimenpiteissä käytetty eetteri toimitettiin leikkausosastoille isoissa apteekkipulloissa, joista se annosteltiin käyttöä varten pienempiin pulloihin.  

Kipsauskulho ja kipsisakset  

Tuberkuloosipotilaiden hoidosta vastasi Kinkomaalla sijainnut Keski-Suomen parantola, mutta luu- ja niveltuberkuloosipotilaiden kirurginen hoito toteutettiin Jyväskylän invalidisairaalassa. Myös poliopotilaita hoidettiin kirurgisesti. Leikkausta seurasi usein pitkä kipsaushoitojakso.

Keraaminen kipsauskulho on ajoitettu 1940–50-luvulle. Siinä sekoitettiin ja säilytettiin kipsimassaa. Kipsisaksia tarvittiin kipsiä poistettaessa.

Ajastinkello

Potilaiden kuntoutuksessa käytettiin erilaisia fysikaalisia lyhytaalto- ja lämpöhoitoja, mutta niiden ohella tärkeä hoitomuoto oli lääkitysvoimistelu. Harjoitteiden avulla pyrittiin palauttamaan jäykistyneiden nivelten liikeradat sekä vahvistamaan lihaksia. Sairaalan voimistelusalin seinällä oli ajastinkello, jolla voitiin ajastaa hoitojen, kuntoutuksen sekä jumppaharjoitusten kesto. Ajan täytyttyä kello pärähti soimaan. Kello on 1950-luvun tienoilta.

Puristusvoimamittari

Nivelreuma oli pitkään sairaus, joka johti potilaan toimintakyvyn alenemiseen ja usein jonkin asteiseen invaliditeettiin. Lääkehoidon kehittyminen 1980-luvulta lähtien paransi reumapotilaiden elämänlaatua ja toimintakykyä, kun nivelten tulehdusaktiivisuus saatiin sammumaan ja sairaus oireettomaksi.

Puristusvoimamittarilla on mitattu reumapotilaiden käden toimintakykyä. 

Nivelkulmamittari

Ortopediset sairaudet voivat vaikuttaa merkittävästi nivelten liikeratoihin ja toimintaan. Yksittäisten nivelten liikkuvuutta mitataan nivelkulmamittarilla. Tätä mittaria on käytetty yleisimmin polvinivelen ojennusvajauksen mittaamiseen fysiatrisella osastolla. 

Käsipaino 

Kirurgisen hoidon ohella kuntoutuksella oli merkittävä osa kokonaisvaltaisessa hoidossa. Invalidisairaalassa kuntoutuksesta vastasivat sairaalan kolme lääkintävoimistelijaa (myöhemmin fysioterapeutit), jotka olivat Keski-Suomen ensimmäiset. Harjoitteet aloitettiin kevyesti. Käsivoimien vahvistamisen ja yläraajojen kuntoutuksen apuna käytettiin kevyitä käsipainoja, kuten tätä yhden kilon käsipainoa. 

Keilat

Ortopedisten potilaiden yleisharjoitusvälineenä toimivat puiset, lyijypainoin varustetut keilat. Eri painoisia keiloja käytettiin esimerkiksi yläraajojen kuntoutuksessa käsipainoina. Keilat voitiin asettaa myös lattialle radaksi ja harjoittaa tasapainoa ja kävelyä asetellun radan läpi.  Hanko-tuotemerkillä varustetut keilat ovat 1950-luvulta. 

Kuntopallo

Nahkainen, hiekalla täytetty kuntopallo toimi kuntoutuksen yleisvälineenä, esimerkiksi lisäpainona jumppaliikkeitä tehdessä 

Voimatanko

Käsivoimien jo vahvistuttua lisähaastetta voitiin hakea voimatangon avulla. Voimaharjoituksissa tankoa taivutettiin kaarelle molemmin käsin.  

Tähystysleikkauksissa käytettyjä instrumentteja

Lääketieteen kehittyminen on muuttanut erikoissairaanhoitoa nopeassa tahdissa 1980-luvulta lähtien. Erityisesti anestesian kehitys on mahdollistanut päiväkirurgiset toimenpiteet, joiden jälkeen potilas pääsee jo samana päivänä kotiin. Vuodelepo on vaihtunut nopeaan jalkeille nousuun toimenpiteen jälkeen, avoleikkaukset tähystyskirurgiaan. Tähystyskirurgiassa suurin osa monimutkaisista saumaus- ja sulkulaitteista on kertakäyttöisiä. Myös leikkaustakit, maskit, päähineet, leikkausliinat sekä käsineet ovat paperisia tai muovisia kertakäyttötarvikkeita. Leikkauksissa omia kudoksia korvataan usein keinomateriaaleilla, kuten proteeseilla ja tyräverkoilla, joita ei vielä 1960-luvulla käytetty. 

Esineet ylhäältä alas:  

  • Suolen saumauslaite, jota on käytetty esimerkiksi suolisyöpäleikkauksissa.
  • Dissektori, jolla voidaan tarttua kudokseen sekä leikata tai polttaa sitä. Varsi työnnetään tähystysportin (varren keskellä oleva läpinäkyvä osa) läpi.
  • Putkipistin, jonka avulla tähystysportti viedään vatsanpeitteiden läpi.
  • Alinna avoleikkauksissa käytetty kudosfuusiolaite, jolla voidaan leikata ja sulkea kudosta.
  • Oikealla leikkaushaavojen sulkuinstrumentti
Leikkaushaavan ompeluun käytettäviä instrumentteja

Kuvassa vasemmalta: sakset, neulankuljetin, langankuljetin, haavahakasten asetin, haavahakoja ja hakasten poistoinstrumentti.

Ommellangat säilytettiin desinfioivassa liuoksessa lasipulloissa, josta lankaa vedettiin vain tarvittava määrä. 

Petz-mahalaukun ompelukone 

Mahahaavaleikkaus oli yleinen toimenpide vielä 1960-luvulla, sillä tehokasta lääkehoitoa ei vielä ollut. Leikkauksessa poistettiin osa mahalaukkua tai vaihtoehtoisesti katkaistiin suolahapon eritystä säätelevät hermot.

Mahalaukun ompelukoneella mahalaukkuun tehtiin hopeaklipsein kaksi saumaa, joiden välistä poistettava osa leikattiin irti. Käytön jälkeen laite purettiin osiin, pestiin ja steriloitiin. Kokoaminen oli tarkkuutta vaativa työ, sillä väärin koottuna laite ampui hopeaklipsit ilmaan saumausvaiheessa. 

Leikkausinstrumentteja

Leikkausosastolla sairaanhoitajien työhön kuului huoltaa päivän aikana käytetyt instrumentit ja valmistella seuraavan päivän leikkaukset. Leikkauksen jälkeen instrumentit pestiin, keitettiin, kuivattiin ja rasvattiin sekä tarvittaessa teroitettiin kiintoteräiset leikkausveitset.

Leikkaussalitekstiilit, kuten takit, kasvomaskit ja päähineet sekä leikkausliinat ja sidetarpeet käytettiin uudelleen pesun ja steriloinnin jälkeen. Niitä varten oli erillinen huoltokeskus, jossa tekstiilit steriloitiin autoklaaveissa. 

Avoleikkauksessa käytettäviä instrumentteja
Kuvassa ylärivissä oikealta lukien: erilaisia suonenpuristimia kulhossa, suolipihtejä ja munuaispihdit. Alarivissä oikealla atuloita ihon ja kudosten käsittelyyn, keskellä haavahakoja haavan levittämiseen.

Kannu ja vati

Hoitoajat olivat 1950-luvulla pitkät, sillä hoitomenetelmien kehittymättömyyden ja tehokkaiden lääkkeiden puuttuessa vuodelepo oli usein keskeinen osa hoitoa. Sairaudesta riippumatta potilaita makuutettiin pitkiäkin aikoja vuoteessa ja hoitotoimet tehtiin potilashuoneissa vuoteen äärellä.  

Vuodeosastojen 1950-luvun päiväjärjestykseen kuului potilaiden aamupesu, joka tapahtui vuoteen äärellä. Pesutarvikkeet, pesuvati ja vesikannu pesulappuinen kulkivat potilaan luota toiselle pesukärryillä. Pesutoimien lisäksi suuren osan hoitajien työajasta vei potilasvuoteiden kunnostaminen, ruuan ja lääkkeiden jako sekä lämmön ja pulssin tarkkailu. 

Emalinen kaarimalja

Kaarimaljaa käytetään astiana pois vietäville välineille, likaisille sidetarpeille tai eritteille.

Kastemekko

Keski-Suomen keskussairaalan synnytysosasto avattiin 1. lokakuuta 1954 ja sairaalan ensimmäinen vauva syntyi samana iltana. Hänet kastettiin juhlallisesti keskussairaalassa 12.10.1954. Kasteen toimitti pastori Erkki Kiviranta keskussairaalan oman kastepöydän äärellä.

Tilaisuutta varten valmistettiin tämä kastemekko, jonka suunnitteli ja ompeli jyväskyläläinen käsityönopettaja Helvi Murole. 

Kastemalja

Keski-Suomen keskussairaala kalustus hankittiin kotimaisilta toimittajilta, kuten Artekilta ja Askolta. Keskussairaalan alkuperäiseen kalustukseen kuului arkkitehtitoimisto Cedercreutz & Railon suunnittelema ja Orno Oy:n valmistama kastepöytä. Kokonaisuuteen kuuluu esillä oleva Tapio Wirkkalan suunnittelema ja Iittalan valmistama kastemalja sekä kolme kuparista kynttilänjalkaa ja astia kukka-asetelmaa varten. 

Kynttelikkö

Keski-Suomen keskussairaalan kappeli sijaitsi alun perin vanhan poliklinikkasiiven yhteydessä, osittain maakummun alla. Sairaalan kappelissa voitiin omaisten toiveesta järjestää vainajan hyvästelyhetki ja myös pienimuotoiset siunaustilaisuudet. 

Takorautainen kynttelikkö on kuulunut kappelin alkuperäiseen kalustukseen. Kynttelikköjä oli kaksi. 

Mustekynä, mustepullo, musteenkuvain ja kynän kuivain/teline

Ennen täytekyniä ja kirjoituskoneita kaikki kirjoitustyö, myös potilaskertomukset, tehtiin sairaaloissa käsin mustekynällä. Suuresta mustepullosta muste kaadettiin pienempään, pöydällä pidettävään mustepulloon, jossa mustekynän kärki kastettiin. Musteella kirjoitettu teksti kuivattiin rullattavalla musteenkuivaimella ja mustekynän kärki kynän kuivaimessa, jota saattoi samalla käyttää kynätelineenä. Molemmissa kuivaimissa oli imupaperia, joka imi ylimääräisen musteen. 

Kirjoituskoneet yleistyivät Suomessa 1920- ja 1930-luvuilla. Niiden yleistymisen myötä myös sairaaloissa siirryttiin hiljalleen tekemään merkinnät potilaskortteihin kirjoituskoneella. Täytekynät ja kuulakärkikynät puolestaan syrjäyttivät mustekynät 1950- ja 1960-luvulta lähtien. 

Leimasimet

Potilaskertomuksissa hyödynnettiin erilaisia leimasimia. Niiden avulla voitiin havainnollistaa tehtyjä toimenpiteitä ja kirjata erilaisia löydöksiä tai tutkimustuloksia. Resepteissä hyödynnettiin myös lomakemuotoon tehtyjä leimoja, joihin täydennettiin vaikkapa lääkkeen annostelua tai kuntoutukseen liittyvien liikeharjoitteiden toisto-ohjeita. Monet viralliset paperit vahvistettiin sairaalan leimalla.  

Kirjoituskone ja korjauslakka

Keski-Suomen keskussairaalan alkuvuosikymmeninä toimistotyöt tehtiin mekaanisilla kirjoituskoneilla. Sisätautiosaston ylilääkärinä työskennellyt Martti Oka muisteli 2000-luvun taitteessa, millaista lääkärin työ oli 1950-luvulla: Osastonsihteerejä ei ollut, puhumattakaan ylilääkärin sihteeristä. Tästä oli se hyöty, että sairauskertomukset olivat lyhyitä ja asiallisia, kun ne piti omakätisesti kahdella sormella naputtaa. Ei sellaisia lavertelevia romaaneja kuten nykyään saattaa olla laita.”

Kirjoitusvirheen sattuessa paperille siveltiin valkoista korjauslakkaa. Sen kuivuttua päälle saattoi naputella oikean sanan tai kirjaimen. Vaihtoehtoisesti saattoi kirjoittaa koko asian uudelleen puhtaalle paperille.

Levysanelin

Levysoitinta muistuttavat sanelulaitteet tulivat käyttöön 1960-luvulla. Kaksipuoleiselle magneettilevylle voitiin tallentaa ääntä käsisäätimessä olevan mikrofonin avulla. Säätimessä on painikkeet nauhoitusta ja toistoa varten. Laitteeseen oli mahdollista kytkeä myös kuulokkeet sanelun purkamista varten. Purkutyössä oli 1960-luvulla jo yleisesti käytössä sähkökirjoituskone. 

Keski-Suomen keskussairaalan ensimmäiset osastonavustajat aloittivat työnsä 1970-luvun alussa, ja saneluiden purku siirtyi heidän tehtäväkseen. Samaan aikaan otettiin käyttöön jatkuva sairauskertomus eli käyntikertakohtaisten korttien sijaan teksti kirjoitettiin edellisen perään paperiarkille. Potilasta koskeva sairauskertomus laitettiin arkistokansioon ja säilytettiin potilaskertomusarkistossa.  Saneluiden purkamisessa sähkökirjoituskone vaihtui tietokoneeseen 1977. Alkuun käytettiin ns.  tyhmiä päätteitä eli tieto tallentui suoraan keskustietokoneelle. 

Saneluiden purkulaite

Minikaseteille nauhoitettujen sanelujen purkamiseksi oli erilliset purkulaitteet, joita ohjattiin jalkapolkimella. Kädet vapautuivat tietokoneen näppäimistölle, kun nauhan toisto, kelaus ja pysäytys tapahtuivat jalan painalluksella. Saneluiden purkamisesta vastanneiden osastonavustajien ammattinimike vaihtui 1990-luvun alussa osastonsihteeriksi.

Käsisanelin 

Potilaskertomusten saneleminen helpottui, kun lääkärit saivat käyttöönsä taskukokoisen, mukana kulkevan käsisanelimen. Niissä puhe nauhoitettiin pienikokoiselle minikasetille. 

 

Juottokuppi

Parantolaan tullessaan kuumeinen potilas joutui vuodepotilaaksi aina siihen asti, kunnes kuume oli saatu laskemaan. Juomisen apuvälineenä käytettiin nokallista juottokuppia.

Juottokuppi on Arabian mallistoa 1930–40-luvuilta. 

Potta

Parantolaan tullessaan kuumeinen potilas joutui vuodepotilaaksi aina siihen asti, kunnes kuume oli saatu laskemaan. Vuoteen äärellä toimitettiin myös muut asiat.

Potta on Arabian mallistoa 1930–40-luvuilta. 

Potilasvalaisin

Tuberkuloosin hoito perustui pitkään yleiskunnon kohottamiseen raittiin ilman, levon ja ravitsevan ruuan avulla. Koska sairauteen ei ollut lääkettä, keskityttiin oireiden, kuten yskän, kuumeen ja kipujen hoitoon. Potilaat viettivät parantolassa pitkiä aikoja, jopa vuosia. 

Voinnin salliessa vuoteessa saattoi kuluttaa aikaa vaikka lueskelemalla. Keski-Suomen parantolassa potilaskohtaiset valaisimet oli sijoitettu yöpöydille. Valaistusta saattoi säätää tarpeen mukaan avaamalla tai sulkemalla valaisimen metallista suojakuorta. Valaisin on parantolan alkuperäistä 1930-luvun kalustusta. 

Yskösvaaka

Tuberkuloosia tartuttavat käytännössä vain ne henkilöt, joiden ysköksistä löydetään tuberkuloosibakteereja. Tästä syystä potilaiden yskösnäytteiden tutkiminen kuului parantolan toimintaan olennaisesti.

Tuberkuloosibakteerien analysoinnin ohella yskökset punnittiin käyttäen erityistä yskösvaakaa.  

Ysköspullo

Tuberkuloosi levisi pisaratartuntana. Siksi syljeskely lattioille ja pihalle oli parantolassa ankarasti kielletty. Rikkomuksesta seurasi vähintäänkin ankara puhuttelu.

Potilashuoneen ulkopuolella liikuttaessa mukana tuli aina olla korkillinen sylkypullo, jota pidettiin taskussa

Yskösmuki

Tuberkuloosi levisi pisaratartuntana. Siksi syljeskely lattioille ja pihalle oli parantolassa ankarasti kielletty. Rikkomuksesta seurasi vähintäänkin ankara puhuttelu.

Potilailla oli yöpöydällään kannellinen, tiukasti sulkeutuva yskösmuki

Yskösnäyterasia

Tuberkuloosia tartuttavat käytännössä vain ne henkilöt, joiden ysköksistä löydetään tuberkuloosibakteereja. Tästä syystä potilaiden yskösnäytteiden tutkiminen kuului parantolan toimintaan olennaisesti.

Yskösnäytteet kerättiin metallista valmistettuihin kannellisiin rasioihin, jotka toimitettiin laboratorioon. 

Calmette-ruisku 

Suomessa tuberkuloosin vastainen rokottaminen alkoi vuonna 1941 ns. Calmette-rokotteella. 

Calmette-rokotusruisku, jossa on lasinen sylinteri ja metallinen mäntä.

Kuumemittari

Kuumeisen tuberkuloosipotilaan lämpö mitattiin useita kertoja päivässä. 

Tuberkuliiniruisku

Suomessa tuberkuloosin vastainen rokottaminen alkoi vuonna 1941. Ennen Calmette-rokotuksen antamista potilaat testattiin tuberkuloositartunnan varalta. Tässä niin sanotussa Mantoux’n kokeessa tuberkuliinia ruiskutettiin ihon sisään. Tartunnan saaneella pistokohdan ihoon ilmaantui parissa päivässä punoitusta ja paukama, eikä rokotusta siten voitu antaa.

Mantoux’n kokeessa käytetty tuberkuliiniruisku on kokonaan lasia. 

Ruokailuastiat ja -välineet

Kuumeen laskettua ja voinnin kohentuessa potilas sai ”ruokapöytäoikeudet” eli luvan poistua potilashuoneesta ja ruokailla muiden kanssa ruokasalissa.

Astiasto on ollut käytössä Keski-Suomen parantolassa Kinkomaalla.

Keski-Suomen parantolan tarjoiluastioita

Keski-Suomen parantolassa oli 1930-luvulla käytössä runsaasti erilaisia alpakasta valmistettuja tarjoiluastioita. Niihin on kaikkiin lyöty pohjaan sairaalan nimileima “K-S parantola”.

Vitriinissä on nähtävänä valokuvasta poiketen tarjoiluvati, haarukka, kastikekulho, kauha ja iso kaadin.

Planimetri

Ennen sädehoidon antamista potilaalle tehdään yksilöllinen annossuunnitelma. Planimetriä on käytetty sädehoidon annossuunnittelussa pinta-alojen (esim. tuumorin koon) mittaamiseen 1960-luvun lopulta 1970-luvun lopulle. Planimetrissä on mittakärki, jota kuljetetaan mitattavan alueen ympäri sen reunaviivaa pitkin.   

Terapiaputki

Hoitolaitteesta irrotettu terapiaputki, jolla on annettu röntgenhoitoa kasvaimeen 1960-luvun lopulta 1980-luvun lopulle. 

Sädehoidon mittalaite

Laitteella ja siihen kuuluvalla ionisaatiokammiolla mitattiin sädehoitokoneen antamaa sädehoitoannosta 1960-luvun lopulta 1970-luvun lopulle. 

Sädesairaalan kynttilänjalat

Keski-Suomen Sädesairaalan vihkiäisiä vietettiin marraskuussa 1967. Tilaisuudessa yhtenä juhlaelementtinä paloivat lukuisat kynttilät näissä varta vasten hankituissa kynttilänjaloissa. Havin valmistamat kynttilät liittyivät kampanjaan, jolla LE-kerho (myöhemmin Suomen Kurkku- ja Suusyöpäyhdistys ry) keräsi varoja kurkunpääsyöpäpotilaiden kuntoutuksen tueksi. Tupakasta johtuva kurkunpääsyöpä oli 1960-luvulla yksi yleisimmistä syöpäsairauksista erityisesti miehillä. Sairautta hoidettiin leikkaushoidolla, jonka jälkeen potilas joutui opettelemaan puheäänen tuottamisen uudella tavalla. Valkoisia, luunkeltaisia, punaisia ja turkooseja kynttilöitä myytiin neljän kappaleen lahjapakkauksissa.

(Näyttelyssä esillä olevat kynttilät ovat rekvisiittaa.)

Laskutikku ja taskulaskin 

Sädehoidon annossuunnitelmat piirrettiin käsin 1960-luvulla. Annoslaskenta tehtiin kaksiulotteisena yhdessä tasossa ja laskennan apuvälineenä käytettiin laskutikkua aina 1970-luvun puoliväliin asti. Sen jälkeen yleistyivät taskulaskimet. Tietokonepohjaiseen sädehoidon annossuunnitteluun siirryttiin 1980-luvun alussa. 

Ruokakongi  

Sisä-Suomen sairaalan osastolla käytössä ollut kongi, jolla potilaat kutsuttiin syömään. Yleensä kongia löi joku potilaista.  

Potilaan valmistama keramiikkatyö

Hoitoaikojen lyhentyessä käsityöterapiassa siirryttiin toteuttamaan nopeasti valmistettavia käsi- ja askartelutöitä.

Keraaminen kuusi on valmistettu Sisä-Suomen sairaalassa 1990- ja 2000-lukujen vaihteessa.

Potilaiden valmistamia keramiikka- ja puutöitä 

Sairaaloissa ja parantoloissa, joissa hoitoajat olivat pitkiä, työ- ja käsityötoiminnalla oli merkittävä rooli potilaiden päiväjärjestyksessä. Työpajoissa tehtyjä tuotteita myytiin myyjäisissä sekä sairaalan omalle väelle että ulkopuolisille. Tuloilla rahoitettiin mm. potilaiden retkiä, juhlia ja muuta virkistystoimintaa.

Psykiatrisissa sairaaloissa käsityöt ovat myös terapiamuoto. Käsi- ja askertelutyöt antavat potilaille onnistumisen kokemuksia ja opettavat ongelmanratkaisua sekä itsenäisten valintojen tekemistä.

Koristemaalatut ruukut on valmistettu Kangasvuoren sairaalassa 2000-luvun alussa, kimpiastia ja puinen koristesieni Juurikkaniemen sairaalassa 1980- ja 1990-luvuilla.  

Pienoistuulimylly 

Sisä-Suomen sairaalassa hoidettiin myös psykiatrisia päihdeongelmaisia potilaita. Hoitojaksolla oli mahdollisuus osallistua ns. myllyhoitoon eli päihdepsykiatriseen hoitomalliin. Pienoistuulimylly symboloi läpikäytyä myllyhoitoon pohjautuvaa hoito-ohjelmaa. Pienoistuulimyllyjä valmistettiin käsin potilastyönä Sisä-Suomen sairaalan puuverstaalla 1990–2000-lukujen vaihteessa.  

Sähköshokkilaite 

Sähköshokkihoito oli fysikaalinen hoitomuoto. Sähköshokkihoidon tarkoituksena oli aiheuttaa potilaalle aivoissa tajuttomuustila ja kouristuskohtaus, joka auttoi potilaan psykiatrisen sairauden oireisiin. Sähköshokkihoitoa on käytetty aiemmin erityisesti skitsofrenian ja mielialahäiriöiden hoidossa. Potilaiden negatiiviset kokemukset sähköshokkihoidosta sekä lääkehoidon kehittyminen vähensivät selvästi sähköshokkihoidon käyttöä. Sähköhoidon tutkimista ja kehittämistä kuitenkin jatkettiin. Nykyisin modernia sähköhoitoa eli ECT-hoitoa käytetään erityisesti vaikean masennuksen hoidossa. Hoito tapahtuu anestesiassa.  

Kangasvuoren B-mielisairaalassa ilmeisesti 1950- ja 1960-luvuilla käytössä ollut sähköshokkilaite. Kangasvuoressa sähköshokkihoitoa annettiin eniten 1960-luvun alussa.  

Aloitelaatikko 

Sisä-Suomen sairaalassa käytössä ollut aloitelaatikko. Aloitelaatikkoon potilaat pystyivät jättämään aloitteita sairaalan ja osastojen viihtyvyyden parantamiseksi. Aloitelaatikko on mahdollisesti valmistettu potilastyönä Sisä-Suomen sairaalan puutyöverstaalla.